Työmatkapyöräilyn helppoudesta
Siirryin viime viikolla pyörätyömatkailijoiden joukkoon. Työmatkapyöräily on mahtavaa. Mikä olisi hienompi tapa aloittaa päivä kuin rullaamalla pitkin puistoja ja katuja linnunlaulua ja Helsingin tapahtumia ihmetellen? Ei ruuhkaa, ei väsyneen näköisiä kanssamatkustajia, ei myöhässä olevia junia. Pyöräily on omaa aikaa jolloin ehtii miettiä päivän tehtäviä ja elämän tarkoitusta.
Työmatkani kulkee keskuspuistoa pitkin. Sulanmaan aikaan puisto on hiljaisesti etenevä työmatkailijoiden pyörävaltatie. Mutta missä olivat kaikki kanssapyöräilijäni viime viikolla?
Eikö tähän aikaan vuodesta kuulu liikkua pyörällä? Helsingin päättäjien mielestä ilmeisesti ei. Tuttua työmatkaani on mahdotonta polkea kunnossapidon puutteen vuoksi.
Ensimmäinen puolikilometriä oli teräväksi jäätynyttä sohjoa. Jouduin taluttamaan pyörää jotta renkaat eivät puhkeaisi. Huopalahden kohdalla matkanteko helpottui sulaneen tien vuoksi. Jalankulkijat eivät tosin olleet tottuneet vielä liikennevälineeseeni koska harhailivat ajoväylälläni. Ruskeasuolla jouduin poistumaan keskuspuistosta koska pyörätiet olivat ajokelvottomia. Puikkelehdin siis Pasilan läpi autoteitä ja jalkakäytäviä pitkin. Pasilanaseman ihmisvilske on aina haaste. Onnistuin pujottelemaan ihmisten läpi heitä sievästämättä.
Työmatkani vaarallisin rupeama oli edessä. Aleksis Kiven kadun alun pyörätie.
Pyörätie kulkee jalankulkutasolla ja pätkittyy täten lyhyiksi korttelin mittaisiksi pätkiksi. Saatuasi pyörän mukavaan rullausvauhtiin täytyy jarrutta joko sen pelossa että suojatielle syösyy sivukadulta auto tai siksi että suojatiellä seisoo jo auto. Tämä “pyörätie” toimii myös yleisenä parkkipaikkana pakottaen pyöräilijät ja jalankulkijat sulloutumaan vähänväliä läpi puolentoista metrin sumpuista. Oman turvallisuuteni vuoksi ajan tämän välin autotiellä.
Aleksis Kiven kadun lopun pyörätie kulkee omana väylänään autoratojen välissä. Mahtavaa. Sitten pyörätie häviää. Minne se meni?
Pyöräilijän täytyy valita kahdesta hengenvaarallisesta vaihtoehdosta, joko syöksyä Sörnäisten rantaa kohti autotiellä ajaen (pyörätie on aina täynnä autoja) tai livahtaa rukoillen Hämeentien bussikaistalle aamuruuhkan sekaan. Suosin ensimmäistä vaihtoehtoa, vaikka pelkään joka aamu jarrujen pettämistä, eteensyöksyvää autoa ja maailmanluokan asvaltti-ihottumaa.
Iltapäivällä palaan samaa reittiä mutta nyt jäiset pyörätiet ovat muuttuneet upottaviksi sohjo-ojiksi.
Uuden selvityksen mukaan lähes kolmannes Helsingin ruuhkia vähentävistä ja ilmanlaatua parantavista työmatkailijoista olisi valmis jatkamaan pyöräilyä vuoden ympäri mikäli ajoväylien kunnossapito olisi parempaa. Kuten monet bloggaajat kuten Martti, Jukka ja Osmo ovat jo todenneet pyöräily on liikennemuoto joka vaatii oman erillisen huolletun ajoväylänsä.
Näin Kööpenhaminassa (video Martilta)
